keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Tie tasapainoon ja terveyteen

Tässä blogitekstissä hierojamme Suvi kertoo oman tarinansa huikeasta painonpudotuksestaan ja elämäntapamuutoksestaan:

Nimeni on Suvi ja tässä olisi minun tarinani taistelusta ylipainoa vastaan.

Asiasta kertominen osittain myös hävettää minua, koska kerron kaikille, kuinka minusta tuli 145 kiloinen. Yritän kuitenkin ajatella, että olin eri ihminen kuin se joka tänään olen, joten aika olla rehellinen.



Olen ollut lapsesta asti ylipainoinen. Valitettavasti sain lapsena syödä kaikkea, mikä maistui hyvältä, mikä tarkoitti paljon rasvaa ja sokeria. Aamupalaksi söin usein pullaa ja leivoksia. Koulun jälkeen söin suklaata lähes joka päivä. Kasvikset jäivät syömättä: otin hampurilaisenkin välistä salaatin pois.

Täysi-ikäisenä, kun muutin omilleni, söin paljon valmisruokia. Kävin myös juhlimassa usein. Alkoholi ja pikaruoka saivat nopeasti painon nousemaan. Liikunta tuntui päivä päivältä pahemmalta. Lyhyetkin kävelymatkat saivat huonon olon; veri maistui suussa ja oli vaikea hengittää. Tottakai halusin laihtua, mutta se tuntui liian vaikealta etenkin kun ajattelin laihtumisen tarkoittavan pelkkää liikuntaa ja salaattia.

Työskentelin lähihoitajana vanhainkodilla. Lopulta tilanne paheni niin paljon, että selkäkivut aiheuttivat sairauslomia. Mittasin töissä verenpaineeni ja verensokerini: lukemat olivat pysäyttävät. En kuitenkaan kehdannut mennä edes lääkäriin. Tässä vaiheessa olin jo niin huonovointinen, masentunut ja pohjalla, että päätin kokeilla, jos saisin edes kymmenen kiloa painosta pois. Olin epätoivoinen.



Oli vuosi 2010. Minulla oli huonosti tietoa ruokavalioon liittyvistä asioista. Ajattelin vain, että pitää liikkua enemmän kuin syö. En juurikaan pystynyt tosin liikkumaan, joten vähensin aluksi vain ruoan määrää. Hain tietoa ravitsemuksesta ja muutin ruokavalioni täysin. Aluksi uudet raaka-aineet maistuivat pahalta, mutta hain tietoa aktiivisesti ja opettelin laittamaan ruokaa, joka oli terveellistä ja maistui hyvältä.

Vaakalukema muutti nopeasti 145 kilosta 135 kiloon pelkällä ruokavaliolla. Päätin jatkaa ja kokeilla, kuinka pitkälle voin tämän projektin viedä. Liikkuminen ei ollut enää niin työlästä, joten aloin käymään uimahallissa uimassa kahdesti viikossa. Päätin olla häpeämättä itseäni uimapuvussa vaan totesin päättäväisesti, että tämä ulkomuoto on vain väliaikaista.

Kilot karisivat nopeasti ja aloin käymään lenkillä. Aluksi pystyin kävelemään vain alle puoli tuntia, mutta kun kunto kasvoi, innostuin lisää liikunnasta. Pian leikkeilin jo päivittäin yli tunnin. Ruokavalionkaan kanssa ei tullut ongelmia, koska olin niin päättäväinen. Paino putosi puolessatoista vuodessa 65 kiloa.



Suuren painonpudotuksen jälkeen minulla oli haasteita opetella syömään normaalisti. En osannut kuin ylensyödä tai laihduttaa. Kamppailin asian kanssa pari vuotta ja jojoilin painoni kanssa. Jälleen lähdin hakemaan tietoa, miten muuttaa painonpudotus painonhallinnaksi.

Vuonna 2015 ystäväni raahasi minut Palatsin kuntosalille. Aluksi en paljonkaan nauttinut tästä, mutta kävin pari kertaa viikossa silti. Palkkasin kuukaudeksi kuntosalivalmentajan, että oppisin tekemään liikkeet oikein ja pääsisin ehkä kehittymään. Kun harjoittelu muuttui päämäärättömästä kuntopiiriharjoittelusta progressiiviseksi ohjelmaksi, rakastuin lajiin täysin.


Kuntosaliharjoittelun ansiosta aloin nauttimaan ruoasta uudella tavalla. Monipuolinen, tervellinen ruoka antaa energiaa. Söin säännöllisesti ja vaikka aluksi tämäkin tuntui työläältä, siihen tottui. Opin löytämään itselleni sopivan keinon, miten syödä kuudesti päivässä. Jos esimerkiksi tiesin, että seuraavana päivänä on kiire, tein koko päivän eväät edellisenä päivänä valmiiksi. Kokkasin suurempia määriä kerrallaan ja annostelin ruokaa annosrasioihin valmiiksi. Tämä helpotti arjessa paljon.

Kuntosalilla alkoi tulemaan tuloksia nopesti. Aluksi kävin neljästi viikossa, mutta se muuttui pian kuudesti viikossa harjoitteluksi. Olin elänyt koko elämäni oman kehoni rajoittamana ja ensimmäistä kertaa pääsin testaamaan kehoni rajoja. Kun tein elämäni ensimmäisen punnerruksen, aloin itkemään onnesta. Kun aloitin kuntosaliharjoittelun kaksi vuotta sitten, kyykkäsin ensimmäiset neljä kuukautta 11 kilon tangolla ennen kuin sain 20 kilon tangon kyykättyä. Tällä hetkellä ennätys on 90 kiloa.





Itseluottamukseni on noussut hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana. Olen 30 vuotta kulkenut leuka rinnassa, hävennyt itseäni. Nyt olen ensimmäistä kertaa tyytyväinen siihen mitä näen peilistä ja hyväksyn itseni vikoineen kaikkineen. Jatkan edelleen samalla tiellä. Haluan kokeilla, mihin tämä tie vie ja testata kehoni rajoja sekä kehittyä.

Itseluottamus, mitä olen saanut näkyy myös kuntosalin ulkopuolella. Uskallan jahdata unelmiani. Sain rohkeutta lopettaa työt lähihoitajana ja aloittaa yrittäjänä. Toimin hierojana Hotelli Kantrin tiloissa, joka on minulle unelmien täyttymys, koska sieltä, Palatsin kuntosalilta, sain alunperin startin elää elämääni rohkeasti ja määrätietoisesti.



Määrätietoisuus ja innostus näkyy myös työssäni. Haluan kehittyä kehonhuollon ammattilaisena. Urheiluhierojaopintoni saan pian päätökseen ja minulla on jo suunnitelmia seuraavia opintoja varten. Haluan auttaa ja tukea ihmisiä voimaan mahdollisimman hyvin ja siksi pidän koulutusta tärkeänä.



Paljon on muuttunut ja vaikka olen omalla määrätietoisuudellani päässyt pitkälle, en unohda ihmisiä, jotka ovat minua matkalla tukeneet. Kiitos Palatsin henkilökunnalle, Riikalle, joka raahasi minut aikoinaan salille, Teukalle, joka opetti kuntosaliharjoittelun perusteet sekä Jukalle, joka on seissyt rinnallani, olin minkä kokoinen tahansa.

Kiitos kun luit tarinani.
Rakasta elämää, nauti liikunnasta ja oikein hyvää kevättä!




torstai 2. maaliskuuta 2017

Prinsessa Itsetunnoton… ei tällä kertaa!

Asiakkaamme Siru aloitti noin vuosi sitten huikean elämäntapamuutoksen, ja pyysimmekin häntä kirjoittamaan tarinansa myös tänne Palatsin blogiin !

Jokainen meistä tuntee tarinan itseään inhoavasta ylipainoisesta naisesta, joka peilikuvaa katsoessaan näkee vain kaksarin, roikkuvat allit, mahamakkaran ja yhteen hinkkaavat reidet. Naisesta, joka vaatekaupan sovituskopissa itkee, mahdollisesti myös vähän oksentaa suuhunsa, sovittaessaan mahdollisimman paljon jätesäkkiä muistuttavaa vaatetta. Naisesta, joka vetäytyy hiljaa nurkkaan, jotta kukaan ei huomaisi hänen valtavaa vatsamakkaraa, mikä- HUOM! -hänen omasta mielestään, valtaa koko huoneen. Naisesta, joka saa tästä kaikesta alemmuuden tunteesta ja itseinhosta tarpeekseen eräänä maailmaa mullistavana päivänä, polttaa roviolla kaiken epäterveellisen kodistaan (myös sen sohvan, missä niin monet kerrat on nautittu ah-niin-ihania juustonaksuja ja kebabbia!), pakkaa salikamppeet ja seuraavan vuoden piiskaa itseään salilla ja lenkkipoluilla kädet rakoilla ja lenkkarin pohjat puhki kuluen, kunnes nousee kisalavoille säihkyvissä bikineissä ja nollan rajaa hipovassa rasvaprosentissa kaiken saavuttaneena.

-         Hitokseen sarkastista ja kärjistettyä? Jep!
-         Meikäläisen tarina? Nöyp!

Oma stoorini onkin paljon tylsempi (lieneekö edes kannattavaa jatkaa lukemista?). Ei suurta draamaa. Ei sitä suurta ”Päätöstä”. Ei kyyneliä, hikeä kyllä sitäkin enemmän ja vertakin, kiitos oman tapaturma-alttiuteni..


Tämän suun soittamisen jälkeen lienee paikallaan antaa kasvot rääväsuiselle kirjoittajalle…


Tässä minä, Siru nimeltään, aikana, jolloin en ollut vielä hurahtanut liikuntaan ja omistin reippaasti rasvaa ja näyttävät ryntäät. Nykyään voidaankin puhua ryntäiden sijaan kansallispuvun taskuja muistuttavista nahkaläpyköistä (läskin vähenemisen haittapuoli, sääli sinänsä)!

Nyt kun tiedätte, miltä näytin, saattoi uteliaisuutenne herätä, mitä on tapahtunut ja miltä näytän nykyään, niiden kansallispuvun taskujen lisäksi siis…

Tämä tarina sai alkunsa reipas vuosi sitten ystäväni päätöksestä tehdä elämäntaparemppa. Itselläni ei ollut kyseinen asia mielessä ollenkaan, olin lihava, sinut itseni ja läskieni kanssa, rakastin sohvalla makaamista kera netflixin ja karkkipussin, eikä minulla ollut edes tarvetta muuttaa asiaa. Luonteeltani olen kuitenkin ”kaveria ei jätetä-tyyppi”, niinpä päätinkin ystäväni pyynnöstä lähteä mukaan Palatsille avoimien ovien viikolla. Tämän tein pitkin hampain ajatuksena: ”Ei vois vähempää kiinnostaa! Vihaan ryhmäliikuntaa. Vihaan niitä ärsyttäviä yli-innokkaita jumppabeibejä tiukoissa trikoissaan, eturivissä hyppimässä ponnarit heiluen. Vihaa niitä ylipirteitä jaksaajaksaa-ohjaajia huutamassa lavalla, kun itse yrität naama punaisena pysyä mukana, hikivirta valuen ja näet vain silmissäsi Sami Hedbergin, joka toteaa - Ei v***u välttämättä jaksa!”



No, ihminen on erehtyväinen! Vastaanotto olikin erittäin lämmin ja puitteet ihan huikeat! Jumppasali upea, musiikki hyvää ja ne ylipirteet jaksaajaksaa-ohjaajat oli kuitenkin mahtavia, innostavia ja kannustavia tyyppejä, eivät ärsyttäneet mua ollenkaan, päinvastoin! Puhumattakaan siitä, mikä olo liikkumisesta tuli! Kerta riitti ja hurahdin.



Kuin vahingossa liikkumisesta tuli uusi elämäntapa. Tällöin huomasin myös, että vanhat ruokatottumukset eivät sovi uuteen liikunnallisempaan arkeeni; nälkään ahmittu keksipaketti, hamppari tai jokin muu yhtä ah-niin-herkullinen-ruoka ei oikein toiminut pidemmän päälle. Ruokaremontti siis ja ihan näin maalaisjärjellä toteutettu!

Viikkooni mahdutin ensimmäisien kuukausien aikana 2-3 jumppaa. Koiratkin saivat innostuksestani osansa lenkkikunnon kohetessa ja kilometrimäärien kasvaessa.



Nälkä kasvaa syödessä – seuraava askel olikin oma saliohjelma. Kuntosalin ihmeelliseen maailmaan paneuduin iki-ihanan Annin ammattitaitoisella ohjauksella ja tsempeillä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että tulee elämänvaihe, jolloin käyn kaksi kertaa salilla, useammassa jumpassa ja lukuisilla lenkeillä (jopa juosten!) joka viikko nauttien siitä ja ollen paljon energisempi ja iloisempi (ärsyttävä positiivisuuspelle nykyään!), kuin koskaan ennen.

Kuntosali ja sen hulluilta näyttävät laitteet olivat minulle täysin vieraita. Ensimmäinen ajatukseni oli, että rikon itseni ja laitteet. Sain kuitenkin ensiluokkaista opetusta, juuri minulle ja vammoilleni (rikkoutunut polvi, yliliikkuvat nivelet, murtunut häntäluu, murtunut kylkiluu jne… ja joku väittää, että olen riskialtis!) räätälöidyn saliohjelman ja täyden tuen.
Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Nyt olen vuoden verran onnistunut olemaan rikkomatta ainoatakaan laitetta tai itseäni.
Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Läskit väheni ja kunto koheni, niinkö helppoa se on? Niin ärsyttävä, kuin vastaukseni onkin, niin kyllä se on helppoa. Se on helppoa, kun lopettaa olemasta laiska ja aikatauluttaa päivänsä järkevästi, korvaa sen sohvalla hengatun ajan liikunnalla. Jos se onnistuu meikäläiseltä, entiseltä liikunnan-vihaaja-laiskiaiselta, joka tekee kahta työtä, opiskelee ja pyörittää arkea yksin eläimineen päivineen, se onnistuu jokaiselta, joka sitä haluaa. 

Vanhat housut vs. uudet housut

Nyt kun olen antanut kuvan, että meikäläisen kohdalla asiat vain tapahtuu helposti, kerrottakoon tässä vaiheessa, että ensimmäiset kuukaudet kärsin jatkuvasta polvikivusta. Vanha vamma muistutti itsestään päivittäin, eikä ihmekään, ajatellen, kuinka kovalle rasitukselle se yllättäen joutui kyseisen ruhon alla! Toverinani myös useammat tapaturmat, kiitos varomattoman olemukseni… Onneksi olen vakuuttanut itseni hyvin!

Särkylääkkeiden, tukisiteiden ja kävelykeppien turvin on treenattu kerta jos toinenkin. Monesti sattui ja tuntui p*skalta, tein silti, enkä kertaakaan katunut treenin jälkeen.

Nyt kun katson aikaa taakse päin, en tiedä, kuinka olisin selvinnyt raskaasta vuodesta ilman elämäntapamuutostani. Tässähän saa ihan taputtaa itseään olalle, mutta halaukset täytyy osoittaa Palatsin supernaisille! Te teette ihan mielettömän hyvää työtä, ilman teitä olisin edelleen se sama väsynyt sohvaperuna.

Tässäpä minä nykyään, 25kg kevyempänä ja hitokseen onnellisempana!


Tästä on hyvä jatkaa – ekaa kertaa elämässäni: Kesäkuntoon 2017!

Reeniterkuin Siru, törmätään Palatsilla!